Sain kutsun pitämään esitystä Suomen psykologian opiskelijoiden liiton vuosiseminaarissa. Seminaarin yleisteema oli "psykologian harharetket". Pidän kutsua suuressa arvossa. Seminaari kokoaa yhteen toista sataa psykologian opiskelijaa eri puolilta maata, jotka ovat omissa ainejärjestöissään usein aktiivijäseniä. Omistautuminen psykologian kysymyksille vapaa-aikana ilmentää kiinnostuneisuutta, joka ylittää tavanomaisen.
Kuullessani seminaarin yleisteeman, esitykseni otsikko oli välittömästi mielessäni. Akateeminen psykologia on vielä harharetkellään, jonka se aloitti antiikin Kreikassa, erityisesti Aristoteleen psykologiaa koskevissa teoreettisissa perusratkaisuissa.
Viime kevään lääketieteen filosofia symposion jälkeen olen ehtinyt paneutua vähän lisää siihen, mihin alkuperäinen vika paikantuu. Odottamaton sivustatuki tuli Psykologia 2010 -kongressissa, jossa moderniin mielen filosofiaan perehtynyt ruotsalainen kognitiotieteilijä Peter Gärdenfors piti yleisluennon sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kielen kehittymisen yhteyksistä. Huomiotani kiinnitti se, että hän näytti puhuvan merkeistä ja viittaussuhteista käyttäen melko sattumanvaraisesti myös kognitiivisen representaation käsitettä. Ilmiö alkoi vaivata minua esityksen myötä niin kovasti, että onnistuin pyytämään puheenvuoron niiden kolmen minuutin aikana, jotka hän jätti yleisökeskustelulle esityksensä päätteeksi. Kysyin, eikö hän tee eroa merkin viittaussuhteen ja aisti-informaation synteesinä muodostuvan representaation välillä. Gärdenfors vastasi hetken mietittyään, että kysymys on mielenkiintoinen. Hän ei kuitenkaan näe suurta ongelmaa siinä, että niitä voi käyttää synonyymeinä.
Vastaus jäi askarruttamaan. Miten tällainen käsitteellinen sekaannus on voinut syntyä? Onko kyseessä vain Gärdenforsin huolimattomuus, vai kognitiotieteellistä mielen filosofiaa yleisemminkin vaivaava ilmiö?
Vastaus tähän kysymykseen löytyi yllättävästi Hermann Weidemannin artikkelista "War Aristoteles ein Repräsentationalist?" Se johdatti minut kahteen kohtaan Aristoteleen teoksissa. Toinen on Tulkinnasta -teoksen alussa (16.a5-8). Lainaan sen tähän:
"Ääneen puhutut sanat ovat sielullisten vaikutusten symboleja ja kirjoitetut sanat puhuttujen. Kuten kirjaimet eivät ole kaikilla samat, niin eivät äänteetkään ole. Mutta alkuperäiset sielulliset vaikutukset, joiden merkkejä ne ovat, ovat kaikilla samat; ja asiat joiden jäljitelmiä nämä vuorostaan ovat varsinkin samat."
Toinen kohta on Muistamisesta-teoksessa, tai oikeastaan kaksi otetta (450a 27-31 ja 450b 25-27). Lainaan nekin:
"Voidaan kysyä, miten yleensä voidaan muistaa se, mikä ei ole läsnä olevaa, kun vaikutus on läsnä mutta asia on poissa. On nimittäin selvää, että tällaista vaikutusta, joka syntyy aistimuksen välityksellä sielussa … on ajateltava ikään kuin kuvana ja että sanomme sen säilymistä muistamiseksi. Syntyvä liike näet saa aikaan ikään kuin aistimuksen merkin, kuten ne, jotka leimaavat sinettisormuksella."
"… meidän on oletettava, että meissä oleva vaikutelma on jotakin itsessään ja myös jotakin toista koskeva. Siinä mielessä kuin se on itsessään, se on ajattelun kohde tai vaikutelma, mutta siinä mielessä kuin se on toista koskeva, se on tavallaan jäljitelmä ja muistuttaja."
Kun näitä tekstipätkiä tutkii, voi todeta että jo Aristoteleella esiintyy huojuntaa viittaussuhteen ja representaation välillä. Sielulliset vaikutukset ovat Tulkinnasta-teoksen lainauksessa "jäljitelmiä" ja "merkkejä". Muistamisesta-teoksen lainauksissa aistimuksen välityksellä syntyvä vaikutelma on "ikään kuin kuva", joka säilyy muistissa. Seuraavassa lauseessa Aristoteles kuitenkin kutsuu sitä "aistimuksen merkiksi", kuten sinettisormuksen painama jälki sinettivahassa. Tosin tällainen merkki on alkuperäisen vaikutuksen välitön jäljennös. Viimeisessä otteessa Aristoteles tavoittaa merkin käsitteen ytimen, kun hän sanoo, että vaikutelma on jotakin itsessään ja myös jotakin toista koskeva. Sitähän merkit ovat. Merkkimateria voi olla "jotakin itsessään", mutta merkiksi se muuttuu vain, kun se materiaalisessa muodossaan viittaa johonkin itsensä ulkopuoliseen. Viimeisessä lauseessa Aristoteleen huojuminen "jäljitelmän" ja "muistuttajan" välillä on erityisen selkeä. Vaikutelma voi olla sekä representaatio (jäljitelmä) että viittaussuhdetta kantava merkki (muistuttaja).
Gärdenfors ei käyttänyt representaation ja semanttisen merkityksen kantajan käsitteitä huolimattomasti. Hän esitti modernin version käsitteellisestä epäselvyydestä, joka on kiinnittynyt Aristoteleen teksteihin 2300 vuotta ennen häntä. Tästä psykologian odysseia alkaa.
