Katselin äsken Prisman muistidokumenttia. Tavan takaa hätkähdin siihen, että moderni kognitiivinen neurotutkimus ei tosiaankaan ymmärrä mitään psyykkisten toimintojen viittaussuhdeluonteesta. Erityisen koskettava kohta ohjelmassa oli englantilainen nainen, joka ei pystynyt episodien muistamiseen. Hän oli saanut apuvälineekseen rinnalla pidettävän kameran. Kamera tallentaa kuvia puolen minuutin välein. Kun nainen katseli näytöltä perheloman valokuvia, jotkut niistä virittivät viittaussuhteen hänen omiin muistoihinsa. Hän saattoi muistaa, mitä oli ajatellut, kun oli käärinyt lapsensa lahjaa pakettiin. Kuva viittasi kokemukseen, joka oli häiriöstä huolimatta jäänyt hänen mieleensä. Hänen kasvoihinsa syttyi onnellinen ilme, kun hän totesi, että hän saattoi liittää kuvan johonkin, jonka hän koki omaksi muistokseen.
Esimerkki antaa toivoa kuntoutumisesta ja elektronisten välineiden käyttömahdollisuuksista merkkien tuottamisessa. Käyttämällä reaaliaikaisia kuvia tapahtumien merkkeinä fragmentteina säilyneet muistot alkavat jäsentyä, ja tapahtumien tunnesävyt on mahdollista tunnistaa tapahtumaan viittaavien kuvien avulla.
Tässä on hieno esimerkki merkkien kaksoisfunktiosta, josta en ole vielä tässä blogissa kirjoittanut.
Kommentaattori esitti sitten tieteellisen näkemyksen, mitä tässä tapahtui. Hän käytti päätelmässään otsakkeen lausetta, joka ei voisi olla aristoteelisempi: "Annamme ärsykkeitä kuvien muodossa". Viittaussuhteiden ymmärtämisestä ei ollut puhettakaan. Näyttää siltä, että muistot ovat joillekin kognitiivisen neurotieteen tutkijoille jonkinlaisia "klönttejä". Tähän viittasivat myös ohjelmassa aiemmin kuvatut tutkimukset muistojen kemiallisesta täsmähävittämisestä. Sen yhteydessä tutkija tosin varoitti, että yhden muiston pois pyyhkiminen voi pyyhkiä myös jotakin muuta, jota ei olisi haluttu poistaa. Jos hän olisi perillä siitä, että koko psyyke on viittaussuhteiden verkosto aivokudoksissa, hän olisi vielä varovaisempi. Muistojen hävittäminen voi olla todella vaarallista. Sitä paitsi ihmiselle on kehittynyt suojaava tapa eristää sietämättömät muistot häiritsemästä jokapäiväistä elämää. Sen Pierre Janet ja Freud tunnistivat jo 1800-luvun loppupuolella, kun he tutkivat hysteeristä dissosiaatiota.
Ohjelma oli taas kerran esimerkki siitä, että neurotieteen ongelmana eivät ole aivot, vaan psykologia, joka pitää sitkeästi kiinni aistikanavien välityksellä sisään tulevasta informaatiosta, jota aivot käsittelevät. Ainoa ero Aristoteleen analyysiin on, että hän oletti käsittelijäksi sielun. Sen terminologinen vaihtaminen aivoiksi ei kuitenkaan muuta mitään analyysin perusrakenteessa.
