Lueskelin viimeisimmän Tiede-lehden (5/2010) pikku-uutisia. Sivulla viisi oli peräti kaksi tekstiä, jotka nostattivat niskakarvat pystyyn. Tutkimusten lähtökohdat ja päätelmät voivat olla teoreettisesti yhteismitattomia, jolloin tuulesta temmattu spekulaatio on vallan pidäkkeetöntä.
Evoluutiopsykologia on mitä parhainta tiedeviihdettä. Aberdeenin ja Stirlingin yliopistojen psykologian laitosten tutkijaryhmä osallistuu keskusteluun partnerivalinnan evoluutiobiologisista syistä. He julkaisivat tutkimuksensa Royal Societyn biologia-julkaisun maaliskuun numerossa, jota Tiede-lehti referoi. 4800 naista kolmestakymmenestä maasta kertoivat haastattelijoille mieltymyksistään. Samalla he saivat arvioida miesten valokuvia, joiden kasvonpiirteitä oli muokattu maskuliiniseen tai feminiiniseen suuntaan. Kun preferenssimuuttuja suhteutettiin Maailman terveysjärjestön kuolleisuustilastoihin, kunkin maan väestön elinaikaodotukseen ja tartuntatautien esiintyvyyteen, ilmeni että kansanterveydeltään heikommissa maissa naiset suosivat maskuliinisten miesten kuvia. Yhteys oli riippumaton maiden vaurauteen ja naisten parittelustrategiaan, mitä sillä nyt sitten tarkoitetaankin.
Tiede-lehden esimerkki saattaa tutkimuksen huonoon valoon, kun asian valottamiseksi verrataan ruotsalaisia ja brasilialaisia naisia. Ruotsalaisista 68 prosenttia suosii pehmeäpiirteisiä miehiä, kun Brasiliassa 55 % haastatelluista "ihastelee maskuliinista lookia". Lehden mukaan "tutkijat ounastelevat selityksen löytyvän evoluutiosta, jonka kuluessa machot ovat saaneet supersiittäjän maineen."
Evoluutio on siitä mainio selittäjä, että sen tiliin voidaan panna mitä mielikuvituksellisimpia tilastoyhteyksiä, joita tutkijat saattavat tutkimuksissaan havaita. Johdonmukaisuus on täsmälleen yhtä pitävä, kuin jos evoluution sijaan käytettäisiin sanaa Jumala. Hänkin tekee monen mielestä mitä eriskummallisia tempauksia maailmassaan.
Toinen selittäjä, joka psyykkisten ilmiöiden yhteydessä on lähes varma, viittaa aivotoimintoihin. Palaan tähän myöhemmin, kun kerron Sielu ja ruumis lääketieteessä -seminaarista, jonka Duodecim ja Lääketieteen filosofian seura järjestivät Valamossa 14.-16.5. Tiede-lehden sivulla viisi on toinen pieni uutinen, jonka mukaan Mariborin yliopiston tutkijat olivat haastatelleet 52 sydänpysähdyksestä elvytettyä potilasta. Näistä 11 oli kuvannut ns. rajakokemuksen. Fysiologinen vertailu osoitti, että ilmiön kokeneille veren hiilidioksidipitoisuus oli ollut merkitsevästi suurempi kuin ryhmän muilla potilailla. Tutkijat selvittivät tilastollisia yhteyksiä joukkoon muita muuttujia, kuten sukupuoleen, ikään, koulutukseen, uskonnollisuuteen, kuolemanpelkoon, lääkkeisiin tai sydänpysähdyksen kestoon. Tilastollisesti merkitsevää yhteyttä ei näihin seikkoihin havaittu.
Kun käytössäni ei ole alkuperäistä tutkimusta, en tiedä, olivatko tutkijat tulleet haastatelleeksi potilaiden omaa käsitystä näkemiensä näkyjen viittaussuhteista. Kokemusten sisällöissä oli eroja. Joku oli nähnyt elämänsä tapahtumien kulkevan päässään filminauhan tavoin. Jotkut taas olivat kulkeneet kohti valoa tulvivaa tunnelia tai kohdanneet jonkun. Psykologina minua kiinnostaisivat nämä sisällöt, ja millaisiin merkitysyhteyksiin niitä kokeneet itse sijoittaisivat kokemuksensa. Hiilidioksidipitoisuus ei pysty selittämään tämän ryhmän sisällä havaittua vaihtelua. Se voi kyllä selittää alttiutta näiden psyykkisten ilmiöiden kokemiselle. Puhutaanhan hiilidioksidinarkoosista. Mutta unikuvien kaltaisten kokemusten sisältö on suhteutettava ihmisten mielentoimintoihin. Tämä on Lauri Rauhalan väsymättä toistama argumentti. Jos jokin ilmiö selitetään kokonaan toisen "liikemuodon" periaattein, ei tapahdu muuta kuin ilmiön hävittäminen selityksessä (explaining away). Evoluutiopsykologia ja aivotutkimus toistavat tätä virhettä alituisesti.
