Kolme vuotta sitten sain käsiini suomalaisen filosofiryhmän toimittamasta kirjasarjasta tietoisuuden filosofian historiaa koskevan niteen. Se saattoi minut tutkimusmatkalle sielun käsitteeseen.
Empiiristä psykologiaa ovat koko sen 150-vuotisen historiansa ajan vaivanneet dualismit sisäisen ja ulkoisen sekä sielun ja ruumiin välillä. Ne kietoutuvat toisiinsa ja psykologia on horjahdellut niiden välissä edestakaisin. Välistä sisäinen on kielletty kokonaan kuten behaviorismissa. Sitten se pujahtaa takaisin Immanuel Kantin idealismia muistuttavassa asussa kognitiivisen käänteen myötä. Ruumiiseen sitä ei saada vieläkään kunnolla kytkettyä. Kun nykyinen aivotutkimus yrittää tehdä sen, tuloksena on behaviorismia muistuttava reduktio. Sielulliset ilmiöt eivät nyt palaudu käyttäytymiseen, vaan aivoprosesseihin. Niin aivoista on tullut toimintojemme todellinen subjekti. Aivot ajattelevat, tuntevat, muistavat, havaitsevat ja suunnittelevat toimintojamme. Kun Enqvist sanoo, että konehuoneessa ei ole ketään, hän erehtyy. Siellä ovat nyt Aivot. Jos tälle sanalle annetaan kaikki sielullisten toimintojen ominaispiirteet, on vain vaihdettu termiä. Ei ole selitetty mitään. Jos olemme tyytyväisiä tähän nimenvaihdokseen, niin mikäpä siinä.
Sielun ongelmaa voi kuitenkin lähteä etsimään sieltä, missä se syntyi, antiikin Kreikkaan. Kun kaupunkivaltion vapaa, aikuinen mies ryhtyy kysymään, millä tavalla hän on olemassa ja miten hän on suhteessa maailmaan, lähtökohdaksi asettuu aivan ilmeisenä se, että maailma ilmenee hänelle aistien välittämänä. Olen olemassa havaitsevana, haluavana, tuntevana ja ajattelevana olentona. Voin havainnoida itseni ulkopuolista maailmaa, mutta myös ruumiillisia toimintojani ja jopa sielullisia toimintojani. Tällaisen itsereflektion tuloksena syntyy käsitys sielusta jonakin ihmisen sisällä olevana ilmiökenttänä.
Aristoteles paalutti omana aikanaan esiintyviä ja opettajansa Platonin muotoilemia sielukäsityksiä loogisesti rakentuvan metafysiikkansa pohjalle. Hän teki sen niin vastaansanomattomasti, että akateeminen pskologia edelleenkin nojaa tähän perustukseen. Psykologinen analyysi on luonteva alkaa aistitoiminnoista. Sitten yritetään selvittää, miten erillisten aistien välittämä informaatio jäsentyy havaintohahmoiksi, miten havaintohahmot taltioituvat muistimoduuleiksi, miten ongelmia ratkaisevat ajatteluprosessit käyttävät aistitietoa ja muistiin taltioituja representaatioita, ja miten kaikki lopulta purkautuu toiminnaksi.
Kirjassaan Sielusta Aristoteles sanoi suunnilleen nämä samat asiat. Hän havaitsi myös ne paradoksit, jotka tällainen aistiperäinen sielunkäsitys synnyttää. Ensimmäinen on, miten ulkoinen maailma vaikuttaa aisteihin? Nähdessään punaista silmä ei värjäydy punaiseksi. Miten ulkoinen esine muuntuu aistimukseksi? Toinen on se, että aistimisesta tekoihin ulottuva kaari ei luontevasti sisällä tunteiden ja halujen osuutta. Ne ilmenevät rationaalista ajattelua ja ongelmien ratkaisua häiritsevinä ilmiöinä, jotka sieluparka on saanut vaivoikseen.
Kolmas kysymys on sielun suhde ruumiiseen. Moderni kognitiivinen neurotiede ei tässäkään ole edennyt kauaksi alkukodistaan. Aristoteleskin piti sielun ruumiillisena elimenä aivoja. Tästä sitten seurasi visainen ongelma, eikö sielulla olekaan omaa olemustaan. Sielun määreiden erittely osoitti että ne eivät tyhjene ruumiillisten olioiden määreisiin.
Sielun erottuminen ruumiista oli Aristoteleellekin hankala asia, ja synnytti vuosituhantisen body-mind -ongelman tietoisuuden filosofiaan. Jos sielulla on oma olemuksensa, miten se lopulta suhteutuu ruumiiseen, joka on sielun aineellien asumus? Aristoteles muokkasi opettajansa sielun kolmijaon oppia erottamalla järjen ns. eläinsielusta, johon kuuluivat sielun aistivat ja haluavat osat. Jälkimmäiset tuottavat aineiston, jota järki käsittelee. Ilman niitä järjellä ei ole mitään, mihin kohdistua. Järki ei kuitenkaan rajoittunut ruumiiseen, ja sen vuoksi sitä voitiin pitää sielun kuolemattomana osana, kun taas sielun eläimelliset osat tuhoutuvat ruumiin mukana.
Sielua ja sen kuolemattomuutta voidaan siis pitää kreikkalaisena innovaationa, joka syntyi ihmisen tietoisen itsehavainnoinnin välittömänä tuotteena.
